PAPPINA YHTEISELLÄ TIELLÄ

Puoli vuotta sitten joulukuisena sunnuntaina sain tulla vihityksi pappisvirkaan. Päivä oli odotettu. Mikään ei olisi voinut vähentää kiitollisuuttani kutsumukseni täyttymisestä ja iloani pappeudesta – ei edes edellisenä päivänä katkennut jalkani. Nyt takana on muutama kuukausi seurakuntapapin työtä. Edelleen riemuitsen, että saan olla monien yrityselämävuosien jälkeen kutsumukseni tiellä, pappina Jumalan valtakunnan työssä.

Synodaalikokous kuulostaa näin ensikertalaiselle vaikuttavalta. On merkittävää ajatella, että saan osallistua siihen heti näin tuoreeltaan. Nimi synodaalikokous avaa mieleni maisemaan myös toisen kuvan: yhteinen tie (kr. syn odos). Olemme yhteisellä matkalla pappeina ja osana Kristuksen kirkkoa. Yhteisellä tiellä kuljemme hetken rinnakkain. Odotukset kohtaamisista, yhteisestä jakamisesta ja rakentumisesta ovat korkealla. Ohjelmasta löytyy monipuolisia eväitä yhteyteen, dialogiin ja matkantekoon.

Seurakunta- ja sairaalateologiharjoitteluissani lempi-ikonikseni muodostui vanha koptilainen ystävyyden ikoni. Se kuvastaa minulle matkateon ja kollegiaalisuuden ydintä: Kristus kulkee rinnallamme opastaen ja vahvistaen, ja samoin me saamme asettua toinen toisemme rinnalle. Oman työyhteisön kollegoiden, ordinaatiokoulutuksen mentorointiryhmän ja pappisystävien tapaamiset ovat entisestään vahvistaneet käsitystäni kollegiaalisuuden tärkeydestä omalla vaelluksellani.

Pappisvihkimyksessäni monet papit iloitsivat kanssani. Yhden papin ajatus jäi erityisesti mieleeni - ilo siitä, että olen nyt pappina pastoreiden joukossa. Tavataan Hyvinkäällä!

Katri Grönroos, pastori

Luther, Aika on tullut

Luther, Aika on tullut, studioteatterinäytelmä pureutuu niihin hetkiin ja motiiveihin, jotka saivat aikaan kuuluisat teesit Wittenbergin kirkon oveen. Rostockissa asuva Suomalaisopiskelija Pietari Särkilahti on menossa Erasmus Rotterdamilaisen luennolle juuri kun tieto Wittenbergin teeseistä saapuu, Erasmus lähtee opiskelijansa kanssa katsomaan kuuluisaa Böömin kerettiläistä ja saapuvat parahiksi suureen luentosaliin, jossa Tohtori Luther paukuttaa menemään Luterilaisen etiikan kulmakivet, katsojat saavat autenttisen kokemuksen istuessaan luentosalissa, jossa itse Tohtori Luther luennoi, entäpä kun paikalle saapuu sosialifilosofi, Erasmus Rotterdamilainen? Entä kuinka käy kun luentoa saapuu härnäämään professori Johan Eck.  Tämä kannattaa nähdä reformaation juhlavuotta ennakoiden. Toivottavasti tämä näytelmä nähdään ensi vuonna useasti. Tervetuloa Hyvinkääsaliin...luennolle, joka ei jätä kylmäksi...

Jouni Laine, ohjaaja

Tuotanto Hyvinkään seurakunta/Teatteri Beta
Käsikirjoitus: Hannu Jäeventaus
Ohjaus: Jouni Laine 
Puvut: Eeva Mantere
Lavastus: Marika Laine
Musiikki: Helena Lehtinen

SYNODAALIKOKOUS – KUKA, MITÄ, HÄH?

Tunsin itseni jokseenkin orvoksi Turun tuomiokirkon peräpenkissä joskus vuonna 1981. Kirkko oli aika täynnä, ja ehdoton enemmistö läsnäolijoista oli minulle outoja mustapukuisia miehiä. Kaftaani oli tosin päällä minullakin. Oli alkamassa elämäni ja pappisurani ensimmäinen synodaalikokous. Olin kyllä osin jyvällä siitä, missä oltiin ja miksi, sillä olin koonnut silloiselle esimiehelleni pohjatietoja edellisen synodaalikokouksen jälkeen kuolleista hiippakunnan papeista muistosanoja varten. Vainajia täällä siis ainakin muisteltiin. Muu oli sitten ennakkoon hämärämpää.

Monikohan kirkossamme uraansa aloitellut pappi ennen vuotta 1981 tai sen jälkeen on ensimmäisessä synodaalikokouksessaan kokenut vastaavaa vierautta – ja samalla myös jotakin vaikeasti sanoitettavaa ylimaallista yhteenkuuluvuutta?

Nimi ”synodaalikokous” luo kuvan wanhasta ja arvokkaasta. Missä muualla kuin kirkossamme voit osallistua niin juhlallisen nimiseen instituutioon? Arkisesti kyse on kuitenkin vain yhden hiippakunnan pappien ja lehtorien kokoontumisesta – ”vain” siinäkin mielessä, että perinteisesti synodaalikokous on muilta kirkkomme ammattikunnilta suljettu konklaavi. Kirkkojärjestyksemme (KJ 18:9 §) mukaan piispan nimittäin tulee kutsua hiippakuntansa papit ja lehtorit vähintään joka kuudes vuosi synodaalikokoukseen. Kokouksessa käsitellään ”teologisia kysymyksiä sekä seurakuntien hoitoa ja muuta kirkon toimintaa ja hallintoa koskevia asioita”. Kun Espoon hiippakunnan papit ja lehtorit kokoontuvat syksyllä Hyvinkäälle, teemme siis mitä laki sanoo. Olemme virkatehtävissä.

Muistikuvani useammasta kierroksesta synodaalikokouksia kertovat, että paljon on tämäkin instituutio muuttunut vuosien varrella. Enää se ei järjestäydy kuten hallintoelin ääntenlaskijoineen ja pöytäkirjan tarkastajineen emmekä lähetä veljellisiä tervehdyssähkeitä toisten hiippakuntien kokouksille. Mustat puvut kuuluvat edelleen asiaan, mutta kokousjargonin tilalle ovat astuneet teologinen jakaminen, kohtaaminen ja dialogi, ilo kirkostamme, työtovereista ja yhteisestä uskosta. Hyvinkäälläkin ensi syksynä olemme yhdessä kristillisen uskon ja oman kutsumuksemme perusteiden ympärillä. Tällä kertaa olemme koko lailla kirkollisen perintömme ytimessä, kun tutkimme reformaation merkitystä tässä ja nyt.

Vuonna 1981 Turussa mustien kaapujen rivistö ja vuosisatojen homeelta haiskahtaneet kokouskäytännöt tuntuivat minusta vielä siltä kuin olisin joutunut ulkoavaruuteen. Hyvinkään synodaalikokousta valmistellut työryhmä on tehnyt parhaansa, että yhteentulomme henki olisi toisenlainen. Tavoite on, että voisimme kokea olevamme yhtä Kristuksessa, yhtä aikaa sekä lähellä taivasta sanan ja sakramentin äärellä että tanakasti maaperällä, josta kirkkomme arkielämä kasvaa.

Kai Peltonen

Hiippakuntadekaani