SYNODAALIKOKOUS – KUKA, MITÄ, HÄH?

Tunsin itseni jokseenkin orvoksi Turun tuomiokirkon peräpenkissä joskus vuonna 1981. Kirkko oli aika täynnä, ja ehdoton enemmistö läsnäolijoista oli minulle outoja mustapukuisia miehiä. Kaftaani oli tosin päällä minullakin. Oli alkamassa elämäni ja pappisurani ensimmäinen synodaalikokous. Olin kyllä osin jyvällä siitä, missä oltiin ja miksi, sillä olin koonnut silloiselle esimiehelleni pohjatietoja edellisen synodaalikokouksen jälkeen kuolleista hiippakunnan papeista muistosanoja varten. Vainajia täällä siis ainakin muisteltiin. Muu oli sitten ennakkoon hämärämpää.

Monikohan kirkossamme uraansa aloitellut pappi ennen vuotta 1981 tai sen jälkeen on ensimmäisessä synodaalikokouksessaan kokenut vastaavaa vierautta – ja samalla myös jotakin vaikeasti sanoitettavaa ylimaallista yhteenkuuluvuutta?

Nimi ”synodaalikokous” luo kuvan wanhasta ja arvokkaasta. Missä muualla kuin kirkossamme voit osallistua niin juhlallisen nimiseen instituutioon? Arkisesti kyse on kuitenkin vain yhden hiippakunnan pappien ja lehtorien kokoontumisesta – ”vain” siinäkin mielessä, että perinteisesti synodaalikokous on muilta kirkkomme ammattikunnilta suljettu konklaavi. Kirkkojärjestyksemme (KJ 18:9 §) mukaan piispan nimittäin tulee kutsua hiippakuntansa papit ja lehtorit vähintään joka kuudes vuosi synodaalikokoukseen. Kokouksessa käsitellään ”teologisia kysymyksiä sekä seurakuntien hoitoa ja muuta kirkon toimintaa ja hallintoa koskevia asioita”. Kun Espoon hiippakunnan papit ja lehtorit kokoontuvat syksyllä Hyvinkäälle, teemme siis mitä laki sanoo. Olemme virkatehtävissä.

Muistikuvani useammasta kierroksesta synodaalikokouksia kertovat, että paljon on tämäkin instituutio muuttunut vuosien varrella. Enää se ei järjestäydy kuten hallintoelin ääntenlaskijoineen ja pöytäkirjan tarkastajineen emmekä lähetä veljellisiä tervehdyssähkeitä toisten hiippakuntien kokouksille. Mustat puvut kuuluvat edelleen asiaan, mutta kokousjargonin tilalle ovat astuneet teologinen jakaminen, kohtaaminen ja dialogi, ilo kirkostamme, työtovereista ja yhteisestä uskosta. Hyvinkäälläkin ensi syksynä olemme yhdessä kristillisen uskon ja oman kutsumuksemme perusteiden ympärillä. Tällä kertaa olemme koko lailla kirkollisen perintömme ytimessä, kun tutkimme reformaation merkitystä tässä ja nyt.

Vuonna 1981 Turussa mustien kaapujen rivistö ja vuosisatojen homeelta haiskahtaneet kokouskäytännöt tuntuivat minusta vielä siltä kuin olisin joutunut ulkoavaruuteen. Hyvinkään synodaalikokousta valmistellut työryhmä on tehnyt parhaansa, että yhteentulomme henki olisi toisenlainen. Tavoite on, että voisimme kokea olevamme yhtä Kristuksessa, yhtä aikaa sekä lähellä taivasta sanan ja sakramentin äärellä että tanakasti maaperällä, josta kirkkomme arkielämä kasvaa.

Kai Peltonen

Hiippakuntadekaani