Samaan suuntaan soutajat

En koskaan ajatellut, että minusta tulisi pappi. En haaveillut siitä lapsena, nuorena vastustin  kiivaasti naispappeutta, ja aikuisena olin työhöni tyytyväinen kirkon nuorisotyön ohjaaja. Kunnes eräänä päivänä eksyin Helsingin Tuomasmessuun. Messussa toimi liturgina nuori, energinen, iloinen ja samalla kuitenkin ihanan levollinen ja pyhän läsnäoloa välittävä pappi. Siitä se ajatus sitten lähti: "Olisinpa minäkin tuolla!" Ja niin minusta tuli pappi, monen käänteen ja töyssyn kautta. Kohta viisi vuotta olen saanut olla "tuolla", alttarilla. Tuo Tuomasmessussa palvellut kollega oli ensimmäinen innoittajani ja esikuvani.

Koko melko lyhyen pappisurani ajan ovat kollegat eri rooleissa olleet korvaamattomia. Ensimmäiset perehdyttäjäni olivat kullan arvoisia, kun he kärsivällisesti opastivat jännityksestä lähestulkoon hyperventiloivaa tuoretta pappia toimitusten ja messukäytäntöjen saloihin. Lukuisat kerrat istuin urani alkuvaiheessa kirkossa tai kappelissa piilossa urkuparvella seuraamassa, miten eri tavoilla esimerkiksi toimituksia voikaan hoitaa.  Yhä edelleen Kirkollisten toimitusten kirjani on täynnä merkintöjä, joita en raaski pyyhkiä pois, vaikka niiden sisällöt tulevat itsellekin jo selkäytimestä: "Käänny alttariin päin!", "Arkun päätyyn!", "Hiljaisuus!", "Suukko vaihtoehto 1!" Jotain aika liikuttavaa on tuossa alkuaikojen askelkuvioiden merkityksellisyydessä. Kai se pohjimmiltaan kertoo halusta tehdä asiat oikein ja hyvin, halusta olla hyvä pappi. Ehkä siinä on myös jotain pyhää ja Pyhän pelkoa ja kunnoitusta, jota tekisi ihan hyvää urautuneemmankin sananpalvelijan joskus tuntea. Helposti arjen melskeessä unohtuu, miten suurien ja pyhien asioiden kanssa olemme tekemisissä.

Kollegojen toimitusten seuraamista harrastan edelleenkin aina kun se omien töiden, toimitusten ja aikataulujen puitteissa on mahdollista. Suosittelen! Vaikka niistä ei aina saisikaan uusia käytännön vinkkejä omiin toimituksiinsa, niin ainakin niistä saa uusia näkökulmia sekä vahvistusta omalle tavalle toimia. Joko niin, että voi tyytyväisenä todeta toimivansa itsekin juuri samalla, hyväksi kokemallaan tavalla, tai niin, että voi todeta, että itse ei ainakaan noin tekisi. Kun saa peilata omia toimintatapojaan muiden toimintatapoihin, se oma tapa ja linja alkaa hahmottua ja tuntua omalta ja kotoisalta. Tätä (ja myös puhtaasti teologista) peilaamista kaipaisin paljon enemmänkin. Messuissa me papit näemme toisemme tositoimissa ja voimme reflektoida muiden kanssa työtämme sen osalta, mutta muuten puurramme melko yksin. Harvoinpa sattuu kasteessa, häissä tai hautajaisissa penkissä istumaan joku kollega, jolta voisi kysyä palautetta. Ja silloinkin kun sattuu, niin palautteen saa ennemminkin lukea facebookin Pastorit-palstalta sen sijaan, että siitä saisi kuulla suoraan, hyvässä ja pahassa.

Olen luultavasti varsin onnekas, kun olen saanut ja saan olla töissä seurakunnissa, joissa olen kokenut rehellistä, hyväksyvää ja kannattelevaa kollegiaalisuutta. Tämänhetkisessä työyhteisössäni olemme varsin heterogeeninen lauma pastoreita varustettuina mitä erilaisimmilla vahvuuksilla ja heikkouksilla, mutta yhteistä meille on kuitenkin samaan suuntaan katsominen ja kulkeminen, näin olen itse vahvasti kokenut. Tähän yhteiseen veneeseen on ollut helppo hypätä mukaan ja ryhtyä soutamaan omalla paikallaan ja airoparillaan. Aina ei pysy rytmissä mukana tai soutamisen tekniikka unohtuu, mutta silloin toiset neuvovat, kannustavat ja tarvittaessa vaikka soutavat puolestasi kappaleen matkaa. Tällaista kollegiaalisuuden kokemusta toivon muillekin, niin synodaalikokouksen tiimoilta kuin arjen työssäkin!

Tiina Huovila

Greetings from Edinburgh

'Clare and I are excitedly looking forward to our visit to Espoo. We greatly value our partnership with your diocese and the friendships we are forming with your people. I hope this is something we can build upon as our link develops. Having attended your clergy conference some years ago I know how much I received from our shared study and worship. Indeed, I remember a very cold but deeply joyful outdoor Eucharist as night fell and geese flew overhead.

The UK’s decision to leave the European Union has left many of us in Scotland sad and bewildered – all the more reason to find new ways of celebrating and enjoying our unity in Christ – a unity that transcends national boundaries. See you in September.’

Bishop John Armes, Diocese of Edinburgh, Scottish Episcopal Church

Ystävyyshiippakunnastamme tulee piispan lisäksi vierailulle kuoro, Old Saint Paul's Choir. Kuoroa johtaa John Kitchen, johon voit tutustua esimerkiksi täältä.

Armoa!

”Miltä tuntuu olla pappina nykyajan kirkossa, kun kirkon varat, ihmisten sitoutuminen ja kiinnostus seurakuntaa kohtaan ovat vähentyneet?” Näin kysyi hiljattain eräs puolituttu minulta facebookissa. Yllätyin, koska kuvaus ei vastannut kokemaani. Vastasin hänelle, että meillä on mukava seurakunta. Pappina saan keskittyä perusevankeliumiin - siihen, minkä ilon ja toivon usko ja armo tuovat ihmisen elämään. Päivittäin kohtaan eri- ikäisiä  seurakuntalaisia monissa tilanteissa, arjessa ja juhlahetkissä. Toisaalta totta on myös, että uudenlaisia tapoja sanoittaa uskoa ja olla ihmisten rinnalla tarvitaan. Harva etsijä löytää tiensä päivystävän papin työhuoneeseen, liian harva messuunkaan. Elän pappina seurakuntalaisteni keskellä, tavallisena ihmisenä, valmiina keskustelemaan ja rukoilemaan, kun on sen aika.

Olen saanut olla pappina jo kymmenen vuoden ajan. Sinä aikana olen tullut kahden lapsen äidiksi, rakentanut taloa ja oppinut tuntemaan seurakuntalaisiani.  Välillä mietin, miten riitän ja miten aikani riittää.  Innostun helposti ja minua pyydetään mukaan monenlaiseen. Olen kiitollinen seurakunnasta ja tästä kutsumuksesta. On etuoikeus jakaa elämää ihmisten kanssa, saada lukea ja pohdiskella raamatuntekstejä ja olla työssä jumalanpalveluksessa. On etuoikeus elää ja tehdä työtä armon varassa.

Armosta on kysymys myös reformaation merkkivuodessa, armosta keskustellaan myös tulevassa synodaalikokouksessa. Odotan kovasti synodaalikokousta ja mahdollisuutta kokoontua yhteen toisten pappien kanssa.  Pappina oleminen on joskus yksinäistä. Vaikka liikumme ihmisten keskellä, on tilanteita, joista olemme yksin vastuussa. Hetket, jolloin voin jakaa kokemuksia ja kipeitäkin kysymyksiä toisten pappien kanssa, ovat tärkeitä. Odotan, että synodaalikokouksessa saamme yhdessä pohtia ja kokea, mitä usko meille luterilaisille, papeille ja ihmisille, tänään merkitsee.​

Johanna Siltala

pastori