”Miltä tuntuu olla pappina nykyajan kirkossa, kun kirkon varat, ihmisten
sitoutuminen ja kiinnostus seurakuntaa kohtaan ovat vähentyneet?” Näin kysyi hiljattain eräs puolituttu minulta
facebookissa. Yllätyin, koska kuvaus ei vastannut kokemaani. Vastasin hänelle,
että meillä on mukava seurakunta. Pappina saan keskittyä perusevankeliumiin -
siihen, minkä ilon ja toivon usko ja armo tuovat ihmisen elämään. Päivittäin
kohtaan eri- ikäisiä seurakuntalaisia monissa tilanteissa, arjessa ja
juhlahetkissä. Toisaalta totta on myös, että uudenlaisia tapoja sanoittaa uskoa
ja olla ihmisten rinnalla tarvitaan. Harva etsijä löytää tiensä päivystävän
papin työhuoneeseen, liian harva messuunkaan. Elän pappina seurakuntalaisteni
keskellä, tavallisena ihmisenä, valmiina keskustelemaan ja rukoilemaan,
kun on sen aika.
Olen saanut olla pappina jo kymmenen vuoden ajan. Sinä aikana olen tullut kahden lapsen äidiksi, rakentanut taloa ja oppinut tuntemaan seurakuntalaisiani. Välillä mietin, miten riitän ja miten aikani riittää. Innostun helposti ja minua pyydetään mukaan monenlaiseen. Olen kiitollinen seurakunnasta ja tästä kutsumuksesta. On etuoikeus jakaa elämää ihmisten kanssa, saada lukea ja pohdiskella raamatuntekstejä ja olla työssä jumalanpalveluksessa. On etuoikeus elää ja tehdä työtä armon varassa.
Armosta on kysymys myös reformaation merkkivuodessa, armosta keskustellaan myös tulevassa synodaalikokouksessa. Odotan kovasti synodaalikokousta ja mahdollisuutta kokoontua yhteen toisten pappien kanssa. Pappina oleminen on joskus yksinäistä. Vaikka liikumme ihmisten keskellä, on tilanteita, joista olemme yksin vastuussa. Hetket, jolloin voin jakaa kokemuksia ja kipeitäkin kysymyksiä toisten pappien kanssa, ovat tärkeitä. Odotan, että synodaalikokouksessa saamme yhdessä pohtia ja kokea, mitä usko meille luterilaisille, papeille ja ihmisille, tänään merkitsee.
Johanna Siltala
pastori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti