En koskaan ajatellut, että minusta tulisi pappi. En
haaveillut siitä lapsena, nuorena vastustin
kiivaasti naispappeutta, ja aikuisena olin työhöni tyytyväinen kirkon
nuorisotyön ohjaaja. Kunnes eräänä päivänä eksyin Helsingin Tuomasmessuun.
Messussa toimi liturgina nuori, energinen, iloinen ja samalla kuitenkin ihanan
levollinen ja pyhän läsnäoloa välittävä pappi. Siitä se ajatus sitten lähti:
"Olisinpa minäkin tuolla!" Ja niin minusta tuli pappi, monen käänteen
ja töyssyn kautta. Kohta viisi vuotta olen saanut olla "tuolla",
alttarilla. Tuo Tuomasmessussa palvellut kollega oli ensimmäinen innoittajani
ja esikuvani.
Koko melko lyhyen pappisurani ajan ovat kollegat eri
rooleissa olleet korvaamattomia. Ensimmäiset perehdyttäjäni olivat kullan
arvoisia, kun he kärsivällisesti opastivat jännityksestä lähestulkoon
hyperventiloivaa tuoretta pappia toimitusten ja messukäytäntöjen saloihin.
Lukuisat kerrat istuin urani alkuvaiheessa kirkossa tai kappelissa piilossa urkuparvella
seuraamassa, miten eri tavoilla esimerkiksi toimituksia voikaan hoitaa. Yhä edelleen Kirkollisten toimitusten kirjani
on täynnä merkintöjä, joita en raaski pyyhkiä pois, vaikka niiden sisällöt
tulevat itsellekin jo selkäytimestä: "Käänny alttariin päin!",
"Arkun päätyyn!", "Hiljaisuus!", "Suukko vaihtoehto
1!" Jotain aika liikuttavaa on tuossa alkuaikojen askelkuvioiden
merkityksellisyydessä. Kai se pohjimmiltaan kertoo halusta tehdä asiat oikein
ja hyvin, halusta olla hyvä pappi. Ehkä siinä on myös jotain pyhää ja Pyhän
pelkoa ja kunnoitusta, jota tekisi ihan hyvää urautuneemmankin sananpalvelijan
joskus tuntea. Helposti arjen melskeessä unohtuu, miten suurien ja pyhien
asioiden kanssa olemme tekemisissä.
Kollegojen toimitusten seuraamista harrastan edelleenkin
aina kun se omien töiden, toimitusten ja aikataulujen puitteissa on
mahdollista. Suosittelen! Vaikka niistä ei aina saisikaan uusia käytännön
vinkkejä omiin toimituksiinsa, niin ainakin niistä saa uusia näkökulmia sekä
vahvistusta omalle tavalle toimia. Joko niin, että voi tyytyväisenä todeta
toimivansa itsekin juuri samalla, hyväksi kokemallaan tavalla, tai niin, että
voi todeta, että itse ei ainakaan noin tekisi. Kun saa peilata omia
toimintatapojaan muiden toimintatapoihin, se oma tapa ja linja alkaa hahmottua
ja tuntua omalta ja kotoisalta. Tätä (ja myös puhtaasti teologista) peilaamista
kaipaisin paljon enemmänkin. Messuissa me papit näemme toisemme tositoimissa ja
voimme reflektoida muiden kanssa työtämme sen osalta, mutta muuten puurramme
melko yksin. Harvoinpa sattuu kasteessa, häissä tai hautajaisissa penkissä
istumaan joku kollega, jolta voisi kysyä palautetta. Ja silloinkin kun sattuu,
niin palautteen saa ennemminkin lukea facebookin Pastorit-palstalta sen sijaan,
että siitä saisi kuulla suoraan, hyvässä ja pahassa.
Olen luultavasti varsin onnekas, kun olen saanut ja saan
olla töissä seurakunnissa, joissa olen kokenut rehellistä, hyväksyvää ja
kannattelevaa kollegiaalisuutta. Tämänhetkisessä työyhteisössäni olemme varsin
heterogeeninen lauma pastoreita varustettuina mitä erilaisimmilla vahvuuksilla
ja heikkouksilla, mutta yhteistä meille on kuitenkin samaan suuntaan katsominen
ja kulkeminen, näin olen itse vahvasti kokenut. Tähän yhteiseen veneeseen on
ollut helppo hypätä mukaan ja ryhtyä soutamaan omalla paikallaan ja
airoparillaan. Aina ei pysy rytmissä mukana tai soutamisen tekniikka unohtuu,
mutta silloin toiset neuvovat, kannustavat ja tarvittaessa vaikka soutavat
puolestasi kappaleen matkaa. Tällaista kollegiaalisuuden kokemusta toivon
muillekin, niin synodaalikokouksen tiimoilta kuin arjen työssäkin!
Tiina Huovila
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti