Kommunikaatiosta kohtaamiseen - Sosiaalisen median teologiaa

”Internet on ollut minulle yksi henkireikä, jossa olen onneksi voinut keskustella asioista anonyymisti ja pikkuhiljaa olen saanut myös rohkeutta keskustella asioista ystävieni kanssa.”

Näin kirjoittaa nuori mies vuonna 2012 Suomi24-uskontopalstalla internetkeskustelujen merkityksestä itselleen. Lainaus on peräisin keskustelusta, jossa kirjoittaja kertoo uskonnollisen taustansa vaikutuksesta valintoihinsa, ja oman tiensä löytämiseen. Sitaatti kuvaa osuvasti sitä kehitystä, jota anonyymikeskustelut ovat saattaneet ihmiselle tuottaa: tilaa puhua haastavista asioista. Erikseen on sitten se vaikutus, jossa anonyymius on mahdollistanut vihapuhetta – se on totta ja sitä tulee käsitellä ihan omana kokonaisuutenaan. Lisäksi yhä useammin (verkko)kommunikaatio ei ole anonyymia, vaan omalla nimellä käytyä, online ja offline tasojen sekoittumaa, arkielämään upottautuvaa ja tiiviisti monia elämän osa-alueita läpäisevää kommunikaation virtaa. Mistä nämä virrat sitten muodostuvat ja mitä tekemistä teologialla on viestinnällisyyden ja kommunikaation kanssa? Sosiaalinen media on osa viestintäteknologista jatkumoa, jolloin sitä on katsottava myös suhteessa aikaisempiin vaiheisiin. Tutkimustakin tästä on, ja sitä on syytä nostaa esiin reformaation merkkivuoden kynnyksellä näinä viikkoina, jolloin Suomen ev. lut. kirkko on laatinut ja päivittänyt oman viestintäohjelmansa.

Suhtautuminen viestintään on vaihdellut kirkkojen elämässä. Raine Haikarainen on tutkimuksessaan (2002) hahmotellut vuosien 1948 ja 2000 välistä viestintäkeskustelua ekumeenisessa liikkeessä. Kirkkojen suhtautumisessa viestintään on tuon tutkimuksen mukaan hahmotettavissa kolme vaihetta, jotka heijastelevat kirkkojen ja ekumeenisten toimijoiden virallisen tason kirjoitusta teologian ja viestinnän suhteesta.

Ensimmäinen vaihe vuosina 1948–1972 asiakirjoissa tarkasteltiin viestintää kristologiasta käsin. Sen mukaan ”inkarnaatio on historian perustavaa laatua oleva kommunikaatiotapahtuma, joka yhdistää pyhän ja profaanin”. Vaihe painotti joukkoviestintää ja informaation mahdollisimman tehokasta perillemenoa. Suhtautuminen joukkoviestimiin ja moderniin teknologiaan oli myönteistä.

Toinen vaihe 1970-luvun alkuvuosista 1980-luvun puoleenväliin kirkkojen päähuomio suuntautuu joukkoviestimistä vaihtoehtoisiin, sosiaalista vastuuta ja globaalia oikeudenmukaisuutta korostaviin viestinnän muotoihin. Tätä vaihetta leimasi teknologiakriittisyys. Teologisesti viestinnän painotukset olivat kristologiassa, mutta erityisesti sen paradoksaalisuudessa: Jumala paljastaa itsensä elämän reuna-alueilla, haavoittuvuudessa, joka aukeaa Kristuksen salaisuudesta käsin. Viestinnän läpinäkyvyys ja kirkon haavoittuvuuden tunnustaminen ei tässä yhteydessä sovi yhteen kehittyvän ja menestystä korostavien viestintäteknologioiden kanssa, mikä kulminoitui tekniikan ja kohtaamisen vastakkainasetteluna.

Kolmannessa vaiheessa 1980-luvun puolivälistä vuosituhannen loppuun korostuivat kielen ja symbolien kommunikatiivinen merkitys yhteisyyden luojana kristillisissä kirkoissa. Globaali verkottuva viestintäteknologia ohjasi kiinnittämää huomiota viestinnän etiikkaan. Ajanjaksot hahmottivat muutosta, jota Haikarainen kuvaa siirtymäksi informaatiosta kommunikaatioon.

Mitä on tapahtunut vuoden 2000 jälkeen, ja mitä ovat näiden liikahdusten ruumiillistumat kristittyjen arkielämässä? Suuri muutos on tapahtunut nimenomaan digitaalisen teknologian kehittymisen myötä ja sosiaalisen median valloittaessa ihmisen arkielämän. Kristillisten kirkkojen viestintä heijastelee niitä teologisia, viestintäteoreettisia ja -teknologisia sekä eettisiä pohjavirtoja, joissa kirkko elää kussakin ajassa. Niin nytkin. Digitaalisen teknologian upottautuneisuus arkeen, avoimuus, nopeus ja saavutettavuus ovat yhtä kuin kirkkojen viestinnän todellisuus.

Sosiaalisen median teknologia ohjaa kommunikaatioon. Kommunikaatio ei kuitenkaan itsessään vielä ketään auta, vaan painvastoin kommunikaatio mahdollistaa myös ihmisten elämän rikkonaisuuden ja kommunikaation rajattomuudesta kumpuavan pahoinvoinnin, kuten vihapuheen. Avoin kommunikaatio ei välttämättä voi olla kirkollisen viestinnän tavoite, vaan kohtaaminen. Vuonna 2014 katolisessa maailmassa vietetyssä vuosittaisessa World Communications Day -puheessaan paavi Franciscus alleviivaa siirtymistä kommunikaatiosta kohtaamiseen: ”Connections need to grow into true encounters”. Verkko ei koostu ensisijaisesti yhteyksistä vaan ihmisistä. Meidät on kutsuttu näyttämään, että kirkko on kaikkien koti. Olemmeko kykeneviä ilmaisemaan kuvaa tällaisesta kirkosta omassa kontekstissamme?

Nuoren miehen sitaatissa Suomi24:ssä kohtaamista oli tapahtunut. Kohtaaminen oli synnyttänyt rohkaistumista, syvempää yhteyttä ystäviin ja omaan itseen. Kohtaamista alkaa tapahtua siellä, missä ihmisten arkinen elämä ja kirkkojen virallisen tason keskustelu viestinnästä ja sen merkityksestä eivät jää erillisiksi, vaan kietoutuvat yhteen - kohtaavat. Kohtaamisen teknologia on kohtaamisen teologiaa. Näyttää siltä, että verkko suuntaa huomion teknologiasta ihmiseen. Ei asetellen vastakkain teknologiaa ja ihmistä, vaan tavalla, jossa ihminen tulee nähdyksi inhimillisenä. Teknologia voi jopa korostaa ruumiillisuutta, huutaa ruumiillisuuden perään. Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, koskettamista, luontosuhdetta, yhteyttä muihin, Jumalaan ja itseen.  Ihminen toimii erilaisten viestinnällisten ja teknologisten mahdollisuuksien verkostossa Jumalan luomana, lunastamana ja pyhittämänä – arvokkaaksi tekemänä.

Meri-Anna Hintsala

Luettavaa

Haikarainen, Raine 2002. Informaatiosta kommunikaatioon: Ekumeeninen keskustelu viestinnästä 1948–2000. Helsinki: SKS.